Eräs terapiakouluttajani puhui taannoin siitä, miten elämme kulttuurissa, jossa olemme koko ajan ”päissämme”. Hassulla ilmaisullaan hän viittasi siihen, miten helposti nykypäivänä unohdamme olevamme kehollisia olentoja. Se näkyy muun muassa siinä, miten paljon arvostamme vaikkapa analyyttista ajattelua ja järkevyyttä. Tuossa kontekstissa keho voi tuntua välttämättömältä pahalta tai ärsyttävän kurittomalta, ikään kuin sillä olisi oma mieli – niin kuin sillä tavallaan onkin.

Kehollisen ulottuvuutensa unohtaessaan moni tekee asioita ennen kaikkea keholleen. Kehollinen toiminta kaikissa muodoissaan ei siis tarkoita automaattisesti sitä, että toimisi samalla kehollaan tai kehossaan: toisin sanoen riittävän tietoisena siitä, että siinä pään jatkeena on jotain ja että se jokin on jotain arvokasta ja viisasta.

Asioista, joita ihmiset tekevät keholleen, on lukuisia esimerkkejä. Sitä voi vaikkapa jälkikäteen todeta, että on ylittänyt omat rajansa tavoitteellisesti treenatessaan, tehdessään yötä päivää töitä tai harrastaessaan seksiä, mikä havahduttaa siihen, ettei olekaan kuunnellut kehoaan ja on päätynyt sen vuoksi tekemään itseään vastaan.

Keho ja mieli ovat erottamattomat

Kehollisen ulottuvuuden unohtaminen voi tarkoittaa, ettei ole koskaan tullut syvällisesti ajatelleeksi sitä, että jokainen meistä on ainutlaatuinen kokonaisuus, jossa keho ja mieli ovat kytkeytyneet erottamattomasti toisiinsa. Ihminen on kehonsa kautta jatkuvasti yhteydessä niin erilaisiin ympäristöihin kuin toisiin ihmisiin – hermosto välittää jatkuvasti tietoa siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Niin ikään ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa hermostojensa kautta – tästä on saatu kiinnostavaa tutkimustietoa muun muassa mittaamalla sitä, mitä pariterapiakäynnillä olevien ihmisten elimistöissä tapahtuu.

Myös tunteet herättävät aina jonkin aistimuksen kehossa – sen vuoksi puhumme esimerkiksi siitä, että on ”perhosia mahassa” tai että tekee mieli ”ottaa jalat alleen”. Toisaalta on hyvä tiedostaa, että kehon aistimukseen ei liity aina tunnetta. Toisin sanoen päätä voi särkeä ihan pelkästään fysiologisista syistä. 

Tämä kaikki selittää myös sitä, miten keho ikään kuin säilöö kokemuksia ellei se pääse purkamaan niitä tavalla tai toisella – on hyvä muistaa, että tuota purkautumista tapahtuu ihan itsestään ilman, että sitä suunnittelee tai tietoisesti edesauttaa.

Hyvä esimerkki kehoon kertyvästä kokemuksesta on monelle valitettavan tuttu ilmiö eli pitkittynyt stressi. Se, että stressin aiheuttaja poistuu mielestä, ei tarkoita sitä, että kehon tason stressireaktio katoaisi itsestään siinä samalla. Sen vuoksi stressireaktio tarvitsee hoitoa. Tuon hoidon ei tarvitse olla mitään erikoista tai hienoa, vaan eniten tarpeeseen tulevat useimmiten ne kaikkein tavanomaisimmat ja sitä kautta tärkeimmät hyvää tekevät asiat kuten lepo ja liike.

Pysähdy, hengitä

Oiva tapa vahvistaa kehon ja mielen yhteyttä on kysyä itseltään eri hetkissä ja kohdissa, mitä kehon tasolla tapahtuu, miten se tapahtuu ja mistä kaikesta tulee ylipäätään tietoiseksi kehon äärelle pysähtyessään. Myös hengitys on tehokas ja yksinkertainen tapa säädellä omaa kehoa ja mieltä sekä vahvistaa niiden välistä yhteyttä: hengityshän on aina mukanamme. On erilaisia muodollisia hengitysharjoituksia, joissa esimerkiksi hengitystä rytmitetään laskemalla tai hengitetään eri tavoilla. Ne voivat olla oikein antoisia ja opettavaisia, mutta on tärkeää pysyä tarkkana sen kanssa, ettei hengittämisestäkin tule suorittamista. Pahimmillaan sisäinen kriitikko alkaa huutaa korvien välissä, ettei osaa edes hengittää.

Sen vuoksi suosittelen, että kun vie huomion hengitykseen, sen antaa virrata juuri sellaisena kuin se on. Halutessaan voi pidentää uloshengitystä, kunhan senkin tekee rennosti ja itsensä näköisesti – uloshengitykset nimittäin aktivoivat parasympaattista hermostoa ja siten rentouttavat. Mikäli hengittämisestä haluaa lukea lisää, esimerkiksi hengitykseen erikoistuneen psykologin ja psykoterapeutin Minna Martinin kirja Hengitys virtaa kannattaa ottaa lukulistalle.

Hengityksen lisäksi on toki lukuisia muita tapoja huomioida ja hoivata kehoa. Kuten sanottu, tärkeä itsehoivan muoto on tavanomaisimpiin tarpeisiin vastaamista eli lepoa, liikettä, syömistä. Toisaalta itsehoiva voi hyvin olla myös jotain sellaista, mistä tavanomaisemmin puhutaan hemmotteluna: kynsien lakkaamista, vartalovoiteen levittämistä, jossain hoidossa käymistä.

Kiitos kehomieliyhteyden, merkitykselliset asiat, joita moni kokee tekevänsä ”päällään”, tuntuvat usein myös kehossa, jos sitä vain tunnustelee. Tämän vuoksi terapiakäynti, syvällinen keskustelu rakkaan ihmisen kanssa ja koskettavan elokuvan näkeminen tai kirjan lukeminen ulottavat kohottavan vaikutuksensa kehon tasolle saakka.

Jokaisen on hyvä etsiä omat itselleen ja elämäntilanteeseensa sopivat tapansa hoivata ja vahvistaa kehomieliyhteyttään: yksi toimivan tavan tunnusmerkki on se, että siitä tulee luontevasti osa elämää.